Novelli: Nykyajan viikinki

Mikään kauhu, millä papit, saarnaajat tai munkit uskovaisia pelottelevat, ei vedä vertojaan sille, jota koin päivittäin nuoruudessani. En ole puhunut näistä asioista vuosiin, jos koskaan kenellekään, joka ei ollut kanssani Suuressa sodassa, kuten sitä kutsuttiin, ja en totta totisesti tiedä miksi kirjoitan tätä tekstiä. Ehkä en vain kykene vaikenemaan enää – kenties en halua mennä hautaani salaisuuksieni kanssa. Olen jo vanha mies ja kuoleman läheisyys ei pelota minua – ystäväni, vaimoni ja sisarukseni ovat tavanneet Vanhan Viikatemiehen – mutta ajatus siitä, että sanani, kaikki kokemani kuolisivat myötäni, kauhistuttaa minua.

Sota julistettiin kesän lopussa. Muistan kuinka jyly kantautui viereiseltä kadulta, voimistuen kuin lähestyvä ukkonen, ja muutoin hillityt herrasmiehet heittivät lakkinsa ilmaan ja hihkuivat onnesta. Isäni itki, syleili äitiäni ja kertoi kuinka hän lähtisi rintamalle Kuninkaiden viimeiseen koitokseen. Äitini itki, myös, mutta hänen kyynelensä olivat kitkeriä ja surullisia, missä isäni oli niin iloinen, että se vuoti yli. Jokainen Hänen Majesteettinsa alamainen, nuorimmista lapsista vanhimpiin kääpiin tunsi ja tiesi, että seisoimme historian käännekohdan äärellä ja olimme osina valtakuntien teatteriesityksessä, jonka lopputulos määräisi tulevaisuuden suunnan. Oli isänmaallinen velvollisuus laulaa ylistystä Majesteetille, Jumalalle ja Britannian kaikille kansoille.

Ja me lauloimme, kaduilla, kouluissa, tehtaissa, kapakoissa, kahviloissa, kaikkialla. Jokainen osallistui lauluun, me olimme satojen miljoonien ihmisten kokoinen kuoro vailla riitasointuja.

Isäni lähti sotaan ensimmäisten joukossa. Seisoimme laiturilla – isä univormussaan, äiti pyhämekossaan – ja hän syleili jokaista lasta vuorollaan; äiti sai oikeuden kietoutua aviomiehensä ympäri viimeisenä. Ihmiset hurrasivat, kun isä irrotti äidin itsestään ja nousi laivaan; sadat, tuhannet kenties, toiset isät nousivat samaan laivaan ja seilasivat Kanaalin yli. Näin isäni viimeisen kerran vilahdukselta, yhtenä sotilaana muiden joukossa, kun hän heilutti kättään laiturin täyttäneelle ihmismassalle.

Aluksi uutiset sodasta olivat innostavia: saksalaiset olivat kärsineet tappioita, heidän hyökkäyksensä itärintamalla oli pysähtynyt ja ylväs brittiläinen ratsuväki oli vasta saapumassa länsirintamalle. Ensi alkuun viholliset eivät olleet epäihmisiä, vaan he olivat pikemminkin hassunhauskoja, hieman hupsuja kanssaihmisiä typerine viiksineen ja piikikkäine kypärineen; emme olleet ristiretkellä heitä vastaan, vaan pikemmin oikaisemassa vääryyttä. Jokaisella oli oma tulkintansa siitä mikä tämä suuri vääryys oli, jota olimme oikaisemassa, mutta luotimme Majesteettiin.

Samalla kadulla asuvan Nelsonin isä kaatui sodassa joulun aikoihin. Tammy, pirteä punatukkainen tyttö, menetti omansa lumien sulaessa. Minun isäni kaatui kesällä.

Äiti itki kaksi päivää putkeen ja kieltäytyi syömästä tai juomasta mitään; kun hän pyörtyi, kostutin rätin, josta puristin vettä hänen kuiville huulilleen. Veljeni Michael, kymmenen vanha tuolloin, ei ymmärtänyt miksi äiti itki, hän ei käsittänyt miksi isä oli nyt jotenkin enemmän poissa kuin lähtiessään alun perin Ranskaan kurmottamaan sakemanneja, krautteja. Istutin Miken polvelleni ja kerroin hänelle, isoveli pikkuveljelle, että isä oli lähtenyt Luojan luo eikä hän palaisi luoksemme sodasta. Painoin veljeni päätä rintaani vasten, kun hän itki koko kehoa värisyttäviä nyyhkäyksiä.

Koko katu suri isäämme. Järjestettiin epäviralliset hautajaiset, joissa sukulaiset, naapurit ja ystävät, jotka eivät olleet rintamalla, kävivät sanomassa suruvalittelunsa äidilleni ja toivat kukkia tai leipää, josta oli ainainen pula. Äiti otti vieraat vastaan oopiumin voimalla, tyynenä ja rauhallisena, vaikka tiesin hänen tahtovan luhistua lattialle kerälle, potkia kaikkea elollista ja kieltäytyä todellisuudelta. Illan päätteeksi, kun viimeinen surija lähti puristettuaan kättäni ensin, pieni huoneistomme, jossa viisi lasta ja äiti elivät sulassa sovussa, oli täynnä väriloistoa kaikista kymmenistä kukkakimpuista.

Olin kuudentoista, kun isäni kaatui rintamalla. Hänen ruumistaan ei koskaan löydetty, mutta viimeinen havainto hänestä oli osana rynnäkköä ei-kenenkään-maan halki kohti saksalaisten konekivääriä, kuolemantuojaa. Kukaan ei palannut rynnäköltä, koko prikaati tuhoutui minuuteissa; se mitä heistä jäi jäljelle, poljettiin seuraavassa turhassa rynnäkössä osaksi maata ja lannoitettiin uudella ruumiskerroksella. Olen oppinut elämään tämän tiedon kanssa, vaikka siihen onkin mennyt vuosia. Pitkään olin vihainen, sitä ennen surullinen, mutta nyt olen hyväksynyt sen osaksi elämääni. Ainoa, mitä kadun isääni liittyen, on se, että en saanut mahdollisuutta syleillä häntä sodan päätteeksi, sillä en ole koskaan kokenut mitään tunnetta, joka vertautuisi siihen ymmärrykseen, että lihamylly, loppumaton kuolema sateessa ja mudassa, oli ohi ja me olimme voittaneet – uhraukset eivät olleet olleet turhia!

Kaikki käsittelevät surua tavallaan. Olin tottunut kuolemaan – olin menettänyt kolme siskoa ja yhden veljen tuberkuloosille ja koleralle – mutta isän menetys oli kuitenkin valtava kolaus. Hän oli isäni, ei veljeni tai siskoni, joita minulla oli useita, vaan ainoa laatuaan, ainoa isä, joka minulla tulisi koskaan olemaan. Äiti itki, Michael itki, Betty itki… kaikki muut itkivät, paitsi minä. Minulla ei ollut aikaa itkeä, koska olin perheenpää isän kaaduttua, vanhin poika, vasta kuudentoista vanha. En tiennyt kuinka hankkisin meille leipää pöydälle, voita leivän päälle ja puhdasta vettä laseihimme – palkkani tehtaassa ei riittäisi alkuunkaan. Rintaani puristi, kuin suuri vanne olisi kiristänyt keuhkojani ja sydäntäni kasaan. Olin voimaton, mitätön pojannulikka, jonka harteille oli isän kuoleman toimesta laskettu suuri taakka, vastuu koko perheestä, vastuu elannosta, vastuu isänmaastakin.

Vanha nainen antoi minulle sinä kesänä valkoisen sulan. Hän ei sanonut mitään, vaan katsoi syvälle silmiini ja ojensi sulan. Kun hän lähti, rutistin pelkuruuden symbolin ja marssin värväystoimistoon, jossa valehtelin ikäni ja listauduin ylvääseen kahdeksanteenkymmenenteenkolmanteen prikaatiin. Äiti itki, kun kerroin hänelle teostani; Michael katsoi silmiini ja hymyili. Tein velvollisuuteni, en muuta, joten en ansaitse kiitosta, en kirousta teostani.

Ehkä en vain kiinnittänyt asiaan huomiota aiemmin, mutta vuoden 1915 kesällä sota oli muuttunut. Enää emme olleet oikaisemassa vääryyttä, vaan taistelimme Luojan oikeuden puolesta Paholaisen armeijoita vastaan. Ei-kenenkään-maan tuolla puolella ei odottanut piikkikypäräinen Kaiser Willhelm toinen, vaan Saatana itse, sarvet päästä kasvaen, talikko valmiina seivästämään isiä, poikia, veljiä ja kaikkia muita Hänen Majesteettinsa alamaisia. Saksalaissotilaista tuli pelottavia hahmoja, myrkyllisten pilvien läpi kekälemäisillä punaisilla silmillä tuijottavia varjoja, pistimet viattomien verta tihkuen. Enää ei kannustettu tukemaan joukkoja taistelussa kansallisen kunniamme puolesta, vaan puhuttiin tuhosta, jota hirviöt juoksuhaudoistaan ja bunkkereistaan käsin levittivät. Taistelimme ja jaksoimme ei pelkästään kansamme kunnian ja kollektiivisen sielun takia, mutta myös vapaan maailman viimeisinä vartijoina, Herran itsensä turvamiehinä – jos epäonnistuisimme ja häviäisimme sodan, maailma olisi tuomittu Saatanan leikkikentäksi.

Kun äitini itki rintaani vasten, kiedoin käteni hänen ympäri ja sanoin rauhallisella äänellä, että olin menossa sankarien kentälle. Olin matkallani puolustamaan isänmaata sen vihollisilta. Hänen ei tarvinnut huolia minusta, sanoin, sillä Luoja oli kanssani, koko Englannin kanssa.

Äiti kohotti katseensa ja tuijotti silmiini. ”Isäsi sanoi samaa.” Kolme sanaa, joiden olisi pitänyt suistaa minut raiteiltani, mutta jotka sivuutin.

En vastannut hänelle mitään. En kyennyt. Seuraavana päivänä lähdin kotoa perheeni saattelemana, tietäen varmana, että jonakin päivänä, kun pahuuden eteneminen oli pysäytetty, palaisin heidän luokseen. Olen varma, että isäni oli hymyillyt meille sama varmuus mielessään – se, että minä todella palasin, ei muuta varmuuteni olematonta perustaa sen todellisemmaksi.

**

Isäni koulutettiin Ranskassa, mutta minut lähetettiin kasarmille Keski-Englantiin – savusumun, loputtomien vihreiden peltojen ja teollisuuskaupunkien ristisiitokseen. Olen unohtanut kauan sitten kasarmin nimen, jossa sillä ikinä oli sellaista. Tämä sinun tulee ymmärtää, jos jotain: se paikka, jossa minusta tehtiin murhaaja isänmaani nimeen, ei ollut mikä tahansa lahosta puusta yhteen parsittujen mökkien sotilasinstituutio, vaan pikemminkin laitos, johon kaikki Imperiumin terävimmät tiedemiehet oli koottu luomaan täydellisiä aseita riistämään ihmispaholaisilta henkensä. Vuosikymmeniä myöhemmin muuan televisio-ohjelma teki sketsin tappavasta vitsistä, ja luulen jonkun jossakin tienneen siitä, mitä minulle ja aseveljilleni ympäri maailman tehtiin.

Olimme joukko juuri-ja-juuri täysi-ikäisiä pojannulikoita, naamat näppylää täynnä, ja meitä yhdisti fyysisen jäntevyytemme – olimme jokainen kokeneita tehdastyöläisiä, fyysisen uurastuksen karaisemia, vaikka olimmekin niin nuoria – lisäksi sammumaton viha hunneja kohtaan. Kun värväydyin Hänen Majesteettinsa armeijaan, minulta kysyttiin mitä mieltä olin saksalaisista; minulla oli vain yksi, ilmiselvä vastaus.

Vaikka kuinka vihasimme hirviöitä mantereelta, olimme muutoin epävarmoja – moni meistä oli vielä neitsyt – ja ainakin kaksi meistä oli sairaalloisen arkoja, aina seuraa vältteleviä sosiopaatteja. Istuimme samassa junanvaunussa, katsekontaktia vältellen ja omiin ajatuksiimme uppoutuneina. Katselin ikkunasta ohi viliseviä maisemia ja hyräilin laulua, jonka äiti oli opettanut koko sisarkatraallemme. Olen unohtanut vuosikymmenten aikana monia asioita, mutta äidin lempeä, hento ja värisevä ääni, joka kertoi meille tarinaa ajasta, jota ei koskaan ollut, ja paikoista, jotka olivat haudattuna ajan hiekkaan. Kun tulee vanhemmaksi, ihmisen mieli palaa aikoihin, joita piti onnellisina, jolloin oli tyytyväinen – minulla on jäljellä vain lapsuuteni, aika ennen sotaa, sekä lasteni lapsuusaika, ennen seuraavaa sotaa.

Asemalla meitä oli odottamassa kolme huteraa katettua hevosvankkuria ja puoli tusinaa jylhänä, kuin kreikkalaisina patsaina, seisovia vartijoita, sotilaspoliiseja. Meidät komennettiin riviin, vähät kantamuksemme vietiin käsistämme ja kersantti Oakfield, sodassa karaistunut viiksijumala, jolla oli maailmankaikkeuden tuuheimmat pulisongit.

”Hyvä on, pojut!” Oakfield mylvi äänellä, joka kipinöi salamoita ja jylisi kuin ukkonen. ”Teidät on tuotu tänne Jumalan selän taa, jotta teistä tehtäisiin tämän vuosisadan ylväimpiä sotilaita, nykyajan viikinkejä. Se, mikä teitä odottaa, ei tule olemaan helppoa ja – kuten sodassa aina – monet teistä eivät palaa kotiinne, jos ette nyt käänny ja astu takaisin junaan. Jos palaatte paikkaan, jota kodiksenne olette kutsuneet, olkaa hyvä, en ole estämässä teitä, mutta tietäkää tämä: jos jäätte, pääsette kunnian kentille teurastamaan hunneja! Tulette ilakoimaan verellä, suolilla ja kuolemalla! Teidän käsiinne annetaan aseet, joilla voitte kostaa kaikkien kaatuneiden puolesta ja lopettaa sodan jouluun mennessä!”

Hurrasimme. Kukaan ei astunut junanvaunuun.

Meidät jaettiin kolmeen vankkuriin. Istuin syvälle varjoihin, selkä telttakangasta vasten ja virnuilin typerästi vereen istahtaneelle pojalle, joka totuuden nimissä oli minua vanhempi. Hän virnisti takaisin ja tarjosi kättään. Tartuin siihen ja esittelin itseni.

”Ethan, Ethan Windhollow”, hän vastasi. ”Kuulostat lontoolaiselta, olenko oikeassa?”

”Kyllä”, vastasin. ”Sinä taidat tulla… ei, älä sano… Itä-Lontoosta, kyllä, mutta mistä kaupunginosasta…”

”En mistään”, Ethan sanoi hymyillen. ”Oxfordista, aivan siitä yliopiston kupeesta. Ja kyllä, sielläkin asuu ihmisiä.”

Vilkaisin ympärilleni ja huomasin muidenkin matkustajien yhtä lukuun ottamatta syventyneen keskusteluun. ”Mihin meitä ollaan viemässä?” kysyin, retorisesti. ”Ja mitä ihmettä tuo kersantti tarkoitti sanoessaan, että me voimme lopettaa sodan jouluun mennessä – eikö sen pitänyt päättyä jo edelliseen mennessä?”

Ethan kohtautti harteitaan. ”Pidin siitä, mitä hän sanoi viikingeistä. Tiesitkö, että kun viikingit taistelivat sakseja vastaan, yksi viikinki saattoi taistelun aikana halkaista – niillä kun oli niitä kirveitä – kymmenenkin saksia. Mieti! Ehkä he antavat meille suuret kirveet!” Hän hihkui innosta.

Hymähdin. ”Epäilen. Luultavasti tuo kersantti vain puhui suuria sanoja, nosti prikaatinsa jalustalle.”

Ethan vilkaisi ympärilleen ja näki meistä katsottuna täsmälleen toisella puolella vaunua istuvan pojan, joka vältteli katsetta ja tuijotti maisemia kuin ei olisi koskaan ennen nähnyt vehnäpeltoa. ”Mikäköhän tuotakin hyypiötä kyrpii? Seurasin häntä jo junassa – hän vain istui omassa nurkassaan, nyppi kuollutta ihoa olkapäästään ja söi löytönsä. Älytöntä, eikö?”

Nyökkäsin. ”Eittämättä.” Katselin hiljaista yhtiökumppania. ”Näyttääkö hän sinustakin ulkolaiselta – intialaiselta, kenties?”

Ethan kääntyi puoleeni ja hymyili. ”Ei intialaiselta. Australialaiselta aboriginaalilta, ehkä, tai… tai… maorilta, joo! Ne on niitä Uuden-Seelannin alkuperäisiä asukkeja, jotka tatuoivat naamansa täyteen kuvioita. Ehkä hänet on hylätty tai hän on lähtenyt tutkimaan sivistystä omasta tahdostaan, niin on jäänyt ilman naamatatuointia.”

Keskustelimme mitä sattui pitkän ajomatkan ajan. Pidin koulun lähellä kasvaneesta ja kirjoja lukeneesta Ethanista – hän oli samaan aikaan todella kirjaviisas, naiivi ja väkivahva. Hän osasi puhua kreikkaa ja lukea latinaa, mutta silti hän oli työskennellyt viisi vuotta tekstiilitehtaassa liukuhihnalla; hän oli kuin yhdistelmä ruumiillisen ja älyllisen työn parhaita puolia. Ystävystyimme jo tuona päivänä, mutta suhteemme syveni päivä päivältä, kunnes… Ei, en voi vielä kertoa siitä, minulla on vielä muuta kerrottavana ensin.

Kukaan ei puhunut bolsevikeista, kommunisteista tai Leninistä, kun näin uuden kotini – Laitos Viiden, kuten sitä kutsuttiin – mutta jälkikäteen en kykene keksimään mitään muuta vertailukohtaa sille tiilin ja laastin ilolaululle kuin kommunistinen arkkitehtuuri: kaikki oli suoraa, kolmekerroksinen talo muistutti laatikkoa ja jokainen pinta oli laastin väristä, valkoisen ja harmaan sävyistä. Laitos Viidessä oli vain muutamia pieniä ikkunoita ylimmässä kerroksessa ja alemmissa ei ainuttakaan. Pihamaa oli aidattu sähköaidalla, jonka läpi kulki korkeajännitelataus, joka olisi voinut iskullaan viedä hengen pataljoonalta hevosia; aita oli verhottu uteliailta katseilta paksuilla pensasaidoilla ja puuistutuksilla, jotka piilottivat ruman rakennuksen jokaisesta ilmansuunnasta. Aitojen ja rakennuksen välillä oli paraatikenttää muistuttava aukea, täynnä ei mitään.

Vuosia myöhemmin asetelmaa olisi kutsuttu orwellilaiseksi, kafkamaiseksi tai vain kommunistiseksi, mutta tuolloin minulta puuttuivat kaikki kulttuurin luomat kontekstit kokemalleni. Jouduin tuijottamaan suu auki paikkaa, johon vain kapea kärrypolku vei, ja joka majoitti kolmesataa tutkijaa, sotilasta ja koe-eläintä, meitä.

Kersantti Oakfield marssitti meidät jälleen riviin, kasvot rakennusta kohti. Hän asteli eteemme tavalla, jota voi kutsua vain tarmokkaaksi. ”Tämä tässä”, hän sanoi esitellen Laitos Viittä, ”on uusi kotinne. Elämä, joka teillä aamulla oli, on poissa. Tämä on uusi elämänne – tämä pihamaa, tämä rakennus ja tämä joukkue, joka teistä muodostetaan. Kaikki mitä teette, tapahtuu täällä, tämän joukkueen valvovan silmän alla. Jos häpäisette itsenne, häpäisette joukkueenne. Muistakaa tämä, muistakaa tämä.

”Katsokaa ohitseni rakennusta, jota kutsutaan Laitos Viideksi, mutta sille on monia muita nimiä, joita en sano. Täällä teistä tehdään viikinkejä, pojat! Kaksisataaviisikymmentä tiedemiestä muovaa teistä täydellisiä tappajia, kunnian henkilöitymiä. Kun lähdette rintamalle, ette ole enää ihmisiä, vaan olette jotakin muuta, jotakin suurempaa! Ajatelkaa sitä, ajatelkaa sitä! Teistä tulee hunnien pahin painajainen! Rutto, joka pyyhkii Ranskan saksalaisten kirouksesta; miekka, joka puhkoo juoksuhaudat; voima, joka rynnistää yhdellä pyrähdyksellä Berliiniin ja lävistää Wilhelmin kypäräänsä! Nyt, laulakaa kanssani ylistys Hänen Majestetiilleen!”

Ja me lauloimme, kovempaa kuin koskaan ennen sitä tai sen jälkeen.

**

Jorisen. Olen vanha mies, pyydän anteeksi. Ikäni ei kuitenkaan ole ainoa selitys jaarittelulleni, sillä en tahdo siirtyä eteenpäin, en tahdo kertoa, mitä Laitos Viidessä tapahtui, mitä sen jälkeen tein ja kuinka toivuin kaikesta kokemastani. Yritän olla tarkka ja teräväsanainen, mutta muistot sattuvat, viiltävät syvältä sielustani, avaten haavoja, joiden luulin arpeutuneen puoli vuosisataa sitten.

Tuohon maailmanaikaan sitä ei kutsuttu aivopesuksi, mutta sitä se oli, joskin yksinkertaisempaa, kuin aivopesun irvikuvaa. Meidät istutettiin yksin, pareittain tai koko joukkueen toimesta huoneeseen, sidottiin tuoleihin ja meille näytettiin piirroksia saksalaisten tuhoamista kaupungeista, saksalaissotilaista raiskaamassa lapsia, naisia ja vanhuksia, ja meille kerrottiin, kerta toisensa jälkeen ja aina yhtä vakuuttavasti, että elimme sivistyksen ja kadotuksen, vapauden ja orjuuden kuilun reunalla. Jos emme tekisi, mitä meiltä pyydettiin, koko yhteiskunta sortuisi, kuolisi ja mätänisi kuin hevosen kavioiden alle jäänyt koira. Istunnot kestivät milloin viisi minuuttia, milloin viisi tuntia, ja kerran istuin yksin huoneessa, joka oli valaistu täysin, jotta yksikään nurkka huoneessa ei olisi jäänyt varjoisaksi, ja minulle luettiin satua viisitoista tuntia putkeen. Makasin sohvalla, sidottuna mutta vapaana, ja kuuntelin kerta toisensa jälkeen kuin nuori mies lähti kostamaan sudelle, joka söi hänen rakkaansa – mies murhasi suden, paloitteli sen ja levitti kappaleet metsän jokaiseen kolkkaan, jotta mitään ei jäisi hänen tyttönsä tuhonneesta eliöstä.

Kun emme istuneet näissä tilaisuuksissa, kuuntelemassa ja katselemassa propagandaa, joka muodosti ennen pitkää maailmankuvamme, juoksimme ympäri pihamaata sotaharjoituksissa. Meille annettiin vuorotellen kivääri, pistin ja sapeli, mutta ei kahta samaan aikaan, ja selkäämme pakattiin täysi taisteluvarustus. Sitten juoksimme, rynnäköimme ei-kenenkään-maan poikki, poljimme hunnit jalkoihimme ja jatkoimme matkaamme kohti Hohenzollereiden sukukryptaa, jossa voisimme repiä kappaleiksi menneet keisarit ja kuninkaat, kuin suden sadussa. Hakkasimme kiväärien perillä nukkeja tunti toisensa jälkeen, ja kun uuvuimme täysin jaksamatta nostaa enää kättä ilmaan, he vaihtoivat kiväärit pistimiksi ja käskivät puukottaa nukkeja niin monta kertaa, että kaikki kuiva heinä niiden sisältä oli valunut alas maahan. Sitten saimme ruokaa ja lepoa.

Meihin kylvettiin vihan siemen, joka jo iti sisällämme, jokaisessa meistä. Saksalaiset olivat, ei vain Antikristuksen kätyreitä, vaan oikeita perkeleitä, piruja vailla moraalia ja ihmisyyttä. Mutta me olimme täällä, pian olisimme heidän kimpussaan rintamalla, ja me pysäyttäisimme tuon pahuuden kyllästämän kansan etenemisen.

Kaksi kuukautta istuntoja ja fyysistä rääkkiä myöhemmin valmistuimme opintojemme ensimmäisestä vaiheesta, jolle joku irvileuka oli antanut nimeksi Peruskoulu. Peruskoulun jälkeen siirryimme Täyskouluun, jossa sekavat päämme pumpattiin täyteen aineita. Täyskoulu vaihe kesti toiset kaksi kuukautta, ja sen jälkeen olimme, totisesti, valmiita tekemään mitä vain pysäyttääksemme hunnien hyökyaallon.

Istunnot eivät juuri muuttuneet, sinänsä, vaan samankaltaisten järkyttävien kuvien – toisinaan valokuvien, usein piirrosten – jotka olivat täynnä yksityiskohtia, joita en voi kirjoittaa ylös voimatta fyysisesti ja henkisesti pahoin, ja tarinoiden kertominen pysyi osana oppijärjestelmäämme. Se, mitä uutta koulutukseemme tuotiin, on tyystin toinen asia.

En ollut käyttänyt oopiumia kertaakaan elämässäni, vaikka sitä ei vielä tuohon aikaan pidetty kovinkaan vakavana rikkeenä. Muistan äitini kantaneen toisinaan laudanum-pulloa – alkoholiin sekoitettua oopiumia – joka auttoi hänen kipeisiin käsiinsä sekä helpotti unen saamista; annostelin hänelle hieman lasiin viikon tai kaksi sen jälkeen, kun kuulimme isän kohtalosta. En koskaan kokenut tarpeelliseksi rauhoittaa itseäni, en tahtonut laajentaa tajuntaani kuten muuan boheemit kirjailijat tekivät, ja muutenkin aine vaikutti vanhanaikaiselta edistyneellä 1910-luvulla, jäänteeltä edelliseltä vuosisadalta, jolloin kaikki köyhimmistä kerjäläisistä parlamentin jäseniin olivat, kuten heitä kutsuttiin, ”oopiumin syöjiä”.

Kun minulle ensimmäisen kerran annettiin käteen lasi puolillaan läpinäkyvää nestettä ja käskettiin juomaan kerralla, en epäröinyt. Mieleni oli koulutettu toimimaan tietyllä tavalla, tietyn kaavamaisen systemaattisella tavalla, ja siihen sisältyi Laitos Viiden työntekijöiden, tutkijoiden ja kersanttien, totteleminen. Neste maistui kitkerältä, mutta ei suoranaisesti pahalta, jos ei myöskään hyvältä. Vatsassani se sai aikaan rauhanomaisen, tyynen olon, joka levisi koko kehooni; ajatukseni olivat kuin jonkun toisen, jonkun itseni kaltaisen henkilön; värit muuttuivat ääniksi ja äänet muodoiksi; koko maailma nyrjähti kyljelleen. Vaikutus oli nopea, mutta ei välitön; maailmankuvanmuutoksen yhä tapahtuessa, minut istutettiin alas tuoliin, sidottiin ja tuttu lääkäri, jonka nimi on karannut vuosien saatossa mielestäni, alkoi lukea tarinaa rintamalta, jossa saksalaisosasto marssi jo hävitettyyn kylään, etsi kaksi kellarissa piileskelevää naista, raiskasi heidät – jokainen vuorollaan, lääkäri painotti – ja poltti keskiaikaisen puukirkon siinä samalla. Naiset jäivät henkiin, valitettavasti, lääkäri sanoi.

Kun hän kertoi tarinaa, kaikki tapahtumat ilmaantuivat silmieni eteen kuin avaimet laivaan, jolla voisin seilata ajan virrassa, olisi annettu käteeni. Minä en vain nähnyt kaikkia niitä kauheuksia, vaan minä koin sen kaiken – olin sekä diabolinen sakemanni ja raiskattava, viaton nainen. Itkin, kun raiskasin naista, ja itkin, koska siveyttäni häpäistiin niin röyhkeällä, häpeilemättömällä tavalla. Huusin, pyysin armoa ja vannoin ikuista vihaa, loppumatonta kostonjanoa. Kun kädessäni oli roihuava soihtu ja edessäni 1100-luvulla rakennettu kyläkirkko, huuliltani karkasi ääni, joka ei ollut tästä maailmasta – se oli täydellisen epätoivon, täydellisen vihan ja täydellisen pelon ääni. Pelkäsin, että todella polttaisin kirkon; kun liekit nielivät ristin tornin huipulta, paruin kuin vastasyntynyt.

Tarina päättyi, mutta kokemani pysyi. Lääkäri katsoi minua silmiin, tutki ilmettäni, räkäisiä kasvojani ja kyynelten läpensä kastelemia poskiani, ja sanoi asian, joka on jäänyt kummittelemaan muistiini tarkemmin kuin mikään muu asia Laitos Viidestä: ”Sinä olit syypää naisten ja kirkon kohtaloon. Jos olisit ollut siellä, olisit estänyt sen, mutta et ollut, koska olit pelkuri. On sinun syysi, että sota jatkuu ja hunnit elävät yhä.”

Romahdin täysin. En jaksanut pitää päätäni pystyssä, vaan painuin kaksin kerroin, pää reisien väliin, ja annoin käsien pudota lattialle. Olin kuin vauva, joka erotettiin äidistään ensimmäistä kertaa, enkä kyennyt sanomaan, rääkymään tai huutamaan ilmoille ainuttakaan järkevää ajatuksenkaltaista; mieleni oli muusia, tyhjää ja terävää kipua. Minä todella olin syyllinen, koska olin ollut siellä, olin raiskannut naisen ja polttanut kirkon, koska olin syyllinen ja olin syyllinen, koska olin tehnyt niin. Logiikka oli virheetön, ainakin siinä mielentilassa.

Hieman rauhoituttuani lääkäri näytti minulle valokuvan ei-kenenkään-maasta, jossa makasi – jos sana on edes lähellä oikeaa – satoja runneltuja englantilaisia ruumiita, poljettuna mutaan, puhkiammuttuna ja kerta toisensa jälkeen puukotettuna. Maa oli veristä mutaa, sateen jäljiltä kosteaa, kuin lihan suota; kentän loputonta tasaisuutta rikkoivat vain piikkilanka-aidat, puolentoista metrin korkeudelta katkenneet puut ja pommikuopat, tuhannet pommikuopat täynnä sadevettä. Kuvan etualalla oli rotta, suuri kuin kissa, joka nakersi englantilaisen upseerin vatsaa, kovertaen tietään vainajan sisuskaluihin.

Jälleen, kuten tarinan kanssa, upposin kuvaan, koin kaiken omilla aisteillani: haistoin nenässäni tuhansista ruumiista lähtevän löyhkän, kuuntelin rotan nakerruksen ääntä ja tunsin kuinka jalkani upposivat hitaasti hukuttavaan mutaan. Itkin, jälleen, voimatta tehdä muutakaan.

”Tätä hunnit tekevät”, lääkäri sanoi katsoen syvälle silmiini, sieluuni, ”tuhoavat. Ne repivät kappaleiksi kaiken, hävittävät kaiken inhimillisen ja ilakoivat sillä. Oletko kuullut, millä tavalla he kirjoittavat lehdissään, hmm? ’Joukkomme ovat pysäyttäneet englantilaisoffensiivin Pariisin lähistöllä’ – tämä kuva on sieltä. ’Lukumäärältään pieni muutaman sadan sotilaan yksikkö pysäytti kolmen tuhannen britin etenemisen systemaattisella konekivääritulella ja tarkoilla laukauksillaan.’ Niin tässä sanotaan, katso.”

Kyynelten läpi tunnustin: ”En osaa lukea.”

Lääkäri nyökkäsi. ”He nauttivat tämän kuvan kaltaisista maisemista, koska se on heidän kansallinen ominaispiirteensä – siinä missä ranskalaiset ja englantilaiset ovat sivistykseen ja kulttuuriin mieltyneitä, hunnit tahtovat vain tuhota. Siinä he ovat hyviä, liian hyviä. Ei ole ainuttakaan todellista kirjallista neroa, joka olisi sakemanni, eihän? Mutta kuinka paljon onkaan englantilaisia ja ranskalaisia kirjailijoita, runoilijoita ja filosofeja! Tarvitseeko minun sanoa enempää?”

”Ei”, sopersin, ”ei tarvitse.” Eikä hänen tarvinnutkaan, sillä isku, joka vei minut terveen järjen ja inhimillisyyden tuolle puolen. Viikko toisensa jälkeen minut ajettiin syvemmälle murhanhimon ja vihan valtakuntaan, mahdollisimman kauas normaaleista inhimillisistä tunteista ja ajatuksista. Siten minusta tehtiin nykyajan viikinki, raivokas berserkki, joka kukistaa yksin kymmeniä heikompia sotilaita.

Ja minusta todella tuli berserkki, mielipuoli viikinki. Huumekoulutuksen ohessa meidät laitettiin rankimpiin rääkkeihin, joita ihmiselle saattaa kuvitella: me juoksimme, me konttasimme ja me rämmimme läpi sateen, läpi mudan, läpi kuoleman, harjoitusmielessä. Tuuli oli pahin: avoimella kentällä se puhalsi voimakkaana, kylmänä viimana, joka sai sisuskaluni kääntymään.

En väsynyt, en koskaan tyystin. Aiemmin, ryntäiltyäni ympäri kenttää koko päivän, kaaduin sänkyyn illan pimetessä ja nukuin kuin kuollut, mutta uudenlaisen, täydellisen vihan löytämisen jälkeen olin kyltymätön. Eräänä päivänä – ja monena muunakin – pieksin olkitäytteistä nukkea seitsemän tuntia yhtä menoa, pysähtyen vain juomaan vettä, kun näkökenttäni kapeni ja olin pyörtyä. Sitten pahoinpitelin elotonta kohdetta lisää. Kykenin tähän yhdellä yksinkertaisella henkisellä… no, kutsuttakoon sitä oivallukseksi, karmeaksi sellaiseksi: kuvittelin – vaikka se ei ollut kuvittelua, se oli jotakin enemmän – muodottomalle hahmolle kasvot, irvistävän hunnin kasvot, aseen, piikkikypärän ja viattomien veren tahrimat kädet. Kun näin edessäni hirviön ihmisasussa, voimani riittivät loputtomaan murhaan, päättymättömään aggression purkuun.

Verenhimo täytti maailmani, värjäsi näkökenttäni punaiseksi, ja liuotti aivoni kitkerässä hapossaan. Tahdoin nähdä kaiken Saksaan liittyvän jaloissani, kuolleena, raadeltuna.

Puukotettuani pistimellä nukkea viisi tuntia aamiaisen ja lounaan välissä, seurasi uuden aivopesun vuoro, jossa meille, viiden hengen ryhmälle, näytettiin kuvia sotakentältä ja saksalaisten juoksuhaudasta, jossa roikkuivat rivissä brittisotilaiden päänahat, seinään naulalla iskettyinä kuin joukko täytettyä kauriiden päitä. Meille luettiin kertomusta, jossa nuori englantilainen kersantti, vain hieman meitä vanhempi, loukkaantui rynnäkön aikana ja jäi ei-kenenkään-maalle. Rynnäkkö epäonnistui, lähes kaikki hyökkääjät kaatuivat saksalaisten konekiväärituleen ja kersantti jäi makaamaan, verta vuotavana ja tuskaansa taivaille huutavana, matalaan pommikuoppaan.

Aurinko meni, kuu tuli; päivä meni, yö tuli; lämpö meni, kylmyys tuli. Yhä kersantti huusi, vuosi verta, kuollen hitaasti. Hän anoi armoa, englanniksi, ranskaksi, saksaksi ja latinaksi, mutta kukaan ei tullut hänen luokseen, kukaan ei tarjonnut lohtua. Hänen huutojen heiketessä, voiman kadotessa hänen kehostaan, saksalaisten juoksuhaudasta alettiin pilkkaamaan häntä; saksalaissotilaat olivat sitä mieltä, että kersantti oli neiti, pillitti kuin pieni tyttö ja he arvelivat, että jos joku tarjoaisi mulkkuaan haavoittuneelle, tämä imisi sitä kuin paloletkua.

Pilkanhuuto jatkui tunteja, jokainen loukkaus rajumpi ja epäinhimillisempi kuin edellinen. Nuori englantilainen kersantti häilyi elämän ja kuoleman rajoilla, vieraillen molempien valtakuntien puolella, vuoroin syöksyen ikuiseen pimeään ja piinaan, vuoroin loppumattomaan valoon ja rauhaan. Aamun tullen brittiprikaati suoritti uuden rynnäkön, kuin herrasmiehet, uljaasti eteenpäin marssien, ja kun he saavuttivat matalan pommikuopan, he löysivät yhä hengittävän kersantin, jalat kuolion kuristusotteessa, rotat ja torakat hänen kehoaan häväisten.

Kersantti kuljetettiin kauhistuneiden sotilaiden toimesta takaisin rintamalinjan taa, jossa hänet kuljettiin leikattavaksi kenttäsairaalaan. Lääkärit pumppasivat hänet täyteen morfiinia, leikkasivat hänen jalkansa irti reiden puolivälistä ja pelastivat hänen heikon langan varassa roikkuvan henkensä. Hän eli yhä, kun tarina minulle kerrottiin, Lontoossa ja hänellä oli nuori vaimo ja lapsi tulossa.

Kuten aiemminkin, en vain kuunnellut tarinaa, jota elävöitettiin piirroksilla, luonnoksenomaisilla raapustuksilla, vaan upposin kersantin kärsimyksiin, kuulin hänen korvillaan sadat loukkaukset ja tunsin kuinka torakat ja rotat repivät kasvojani pala palalta. Kun kärsimykseni vietiin morfiinin pelastavalla voimalla, itkin, sopersin kuin pieni tyttö ja taoin rintaani silkasta ilosta. Heittelehdin tuolissa, repien pääni irti tiukoista siteistään ja huusin – ääni, joka lähti koko kehostani, jokaisesta solustani, koko olemuksestani.

Samana iltana, vaikka yö oli jo laskeutunut ja hyytävä viima puhalsi ympärilläni, kuristin saksalaista sotilasta – eli nukkea – kolme tuntia ja itkin, kun tein niin. Minun oli tehtävä niin, minun oli pakko, minun täytyi, koska ne olivat laittaneet kärsimään jotakin niin hirvittävää. Se oli niiden syy. Kaikki oli niiden syytä.

**

Koulutuksen jälkeen emme olleet enää ihmisiä; sama ominaisuus oli riistetty vihollisilta, hunneilta, sakemanneilta, krauteilta, piikkikypäriltä, sielunvihollisilta… Olimme sekaisin huumeista, leijailimme pilvenhattaralla päivästä ja yöstä toiseen. En muista viettäneeni päiväkään koulutuksen loppuvaiheesta ilman huumeita, joiden arvelen olleen erilaisia yhdistelmiä oopiumia, kokaiinia ja kenties hasista; Laitos Viidestä lähtiessämme, meille annettiin kilon paketit ruskeaa jauhetta, jota meidän tuli sekoittaa lusikallinen juomaamme jokaisena päivänä, aamuin ja illoin, sekä ottaa kaksi lusikallista suoraan kielenpäälle ennen taistelua. Ohjeet olivat tarkat ja niitä toistettiin kymmeniä kertoja, kunnes jokainen meistä osasi ne ulkoa.

Meidät ajettiin suljetuissa vankkureissa Laitos Viiden pihalta suljetun rautatien varteen, josta juna pysähtyi poimimaan meidän kyytiin, ja istuimme tärisevässä tavaravaunussa, nimettöminä ja haamujen kaltaisina otuksina, ilman että kukaan virallisesti tiesi keitä olimme tai minne olimme menossa. Keskustelin matkan aikana Ethanin kanssa, joka väisteli kysymyksiäni ja keskustelunavauksiani – hän kysyi minulta viisi kertaa oliko hän ottanut aamuannoksensa ja jokaisella kerralla kohautin harteitani ja sanoin, että en voinut tietää, joten hän otti viisi aamuannosta junassa. Hän ei ollut ainoa, joka väärinkäytti huumeita; joukkomme oli kuin de Quincyn painajaisesta, joukko raivoavia mielipuolia oopiumpöllyissä. Kaksi kollegani tappeli keskenään tavaravaunussa ja käsirysy päättyi vasta, kun toinen makasi hengettömänä, nenä syvälle sisään lyötynä, koko naama veressä. Kukaan ei vaivautunut väistämään valuvaa verta, joka täytti pian ahtaan vaunun lattian, joten junan pysähtyessä ja oven avautuessa olimme kaikki kuivuvan veren peitossa.

Mies, joka avasi vaununoven, oli luutnantti Miles. Hän puhui rauhallisella äänellä, hitaasti, rauhoittavasti ja järkevästi. Hän pyysi meitä seuraamaan itseään; laiva odotti meitä ja lähtisimme Ranskaan taistelemaan hunneja vastaan. Hurrasimme – minä mylvin kuin kiimainen sonni ja taoin rintaani kuin hurjistunut gorilla. Vihdoin, ajattelin, vihdoin saisin tappaa pirulaisia omilla käsilläni!

Meidät lastattiin yön syvissä varjoissa rahtilaivan ruumaan – nurkkaan, jota ei ollut pohjapiirroksissa. Istuimme ahtaassa kopissa kolme päivää, seuranamme vain pian syödyt ruokatarpeet sekä sadan litran vesitynnyri, joka kaatui toisena matkapäivänä ja vesi huuhtoi osan verestä lattialta. Kolme veristä tappelua syttyi tuona aikana – kahden motivaationa oli oletettu huumevarkaus ja kolmannen syy jäi minulle epäselväksi. Emme keskustelleet mitään, vaan istuimme ahtaassa huoneessa, epäluuloisesti toisiamme vilkuillen ja reppuja rintakehää vasten puristaen. Nuokuimme, torkahtelimme ja näimme valvepainajaisia – omissani hunnit raastoivat kuolleiden ranskalaisnaisten kasvojen lihaa kuin korppikotkat, repien palan kerrallaan irti. Muistan heränneeni huutooni; totta puhuakseni huoneessa harvoin oli hiljaista, vaikka kukaan ei toisille puhunutkaan, vaan huudahdukset ja keskustelut käytiin pimeyden, yöllisten painajaisten ja olemattomien hahmojen, huumeiden valkyrioiden, kanssa.

Laivasta meidät päästettiin pois, siirrettiin vankkureihin ja kuljetettiin huonokuntoista tietä pitkin keskelle metsäaukeaa, joka oli valaistu vain kahden heikon soihdun valolla. Monien huumeannokset – joiden oli tarkoitus kestää kuukauden päivät – olivat loppuneet ja he kerjäsivät lisää muilta, heikoin tuloksin. Luutnantti Miles seisoi toisen kalpean soihdun valonpiirissä ja viittoi meitä lähemmäs. Muistan kuinka tuuli hyväili poskeani hellästi, kuinka polviini asti kurottava ruoho kahisi ja kuinka kuikka lauloi kuin maailma olisi ollut rauhassa, kaukana loppumattoman pahuuden vaarasta; muistan myös kuinka kovasti tahdoin ottaa uuden lusikallisen ruskeaa jauhetta, kuinka paljon vihasin hunneja ja kuinka paljon pelkäsin tovereitani.

Luutnantti Miles selitti hyvin rauhallisesti, että seisoimme Belgiassa, kaukana linjojen takana. Operaatio, jolla meidät oli kuljetettu tänne, oli ollut kallis ja monimutkainen eikä hän tulisi kyllästyttämään meitä yksityiskohdilla, vaan se, millä oli väliä, oli se, että lähellä oli hunnien kidutuslaitos, joka meidän täytyisi tuhota, koska vain siten sota voitaisiin voittaa. Hän viittoi pellon poikki ja kertoi, että laitoksessa saksalaiset antikristukset raiskasivat lapsia ja kehittivät kaasua, joka voisi pyyhkiä koko Englannin tyhjäksi elollisista yhden yön aikana. Meille annettaisiin aseet, tavalliset kiväärit, pistimet ja joukko käsikranaatteja, mutta saisimme ne vasta hieman ennen rynnäkköä; hän ja kersantti Oakfield – joka seisoi Milesin vieressä, patsaan lailla – virittäisivät joukon räjähteitä rakennuksen pohjakerrokseen, joka sortaisi rakennelman maan tasalle. Saksalaiset eivät odottaneet meitä, joten meillä oli yllätyksen etu puolellamme. Jos olisimme äänekkäitä, nopeita ja häikäilemättömiä – luutnantti irvisti sanoessaan tämän – tehtävä saataisiin hoidettua kymmenessä minuutissa.

Lopuksi hän sanoi, että marssi instituutiolle kestäisi joitakin tunteja, ja että meidän tulisi ottaa annoksemme vasta, kun hän antaisi luvan siihen, eli juuri ennen hyökkäystä. Ethan, nenä verta vuolaasti vuotaen, huudahti, että joku oli varastanut hänen huumeensa, joten hänellä ei ollut enempää. Luutnantti nyökkäsi ja vakuutti, että tilanne oli hallussa.

Lähdimme kävelemään aukean poikki; vankkurit jäivät siihen, missä olimme hypänneet niistä pois, ja ne oli naamioitu ovelasti muistuttamaan kiertelevän mustalaiskauppiaan vankkureita. Marssimme ei ollut äänetön, ei edes hiljainen, mutta se oli nopea; luutnantti Miles ihasteli vauhtiamme ääneen ja Oakfield myhäili tyytyväisenä. He eivät tienneet syytä miksi olimme niin rivakoita kävelijöitä, mutta voin kertoa sen tässä ja nyt, jos ette ole vielä arvanneet sitä: tahdoimme päästä repimään hunnien kaulavaltimoita pistimillä. Käteni tärisivät innosta ja odotuksesta, kuvittelin miltä tuntuisi katsella kuinka valo hiipui silmistä hiven kerrallaan, kunne katosi täysin. Viritin keskustelua Ethanin kanssa ja kysyin häneltä miltä viikingeistä oli mahtanut tuntua ennen taistelua.

Hänen vastauksensa oli: ”Tältä.” Hän näytti täriseviä käsiään. ”Heillä oli vain kirveet, meillä kiväärit ja pistimet. Kuvittele mitä me voimme saada aikaan, jos he joutuivat työskentelemään niin paljon alkeellisimmilla aseilla, ja miellä on nämä nykyajan… paukkupyssyt!” Hän huitoi käsillään ilmaan ja tähtäili olemattomalla kiväärillä vuorotellen jokaista yksikkömme jäsentä.

Saavuimme metsän laitaan, josta oli suora näköyhteys kidutuskompleksiin: se oli suuri varastorakennusten muodostama pihamaa, jonka keskellä kohosi savupiippu, joka oli yhtä korkea kuin Big Ben. Rakennukset olivat punaista tiiltä, samoin fallossymboli niiden keskellä, ja portilla seisoi kaksi vartijaa, tupakoiden ja keskenään rupatellen. Varastosta, jonka luutnantti Miles sanoi olevan perverssien orgioiden tapahtumapaikka, loisti heikkoa valoa, joka välkkyi, kuin heikko soihtu olisi lepattanut hennossa viimassa.

Luutnantti Miles ja kersantti Oakfield jakoivat meille aseet, kaksikymmentä luotia ja kolme kranaattia; ne, joiden huumeet olivat loppu, saivat annoksensa pienestä nyöreillä suljetusta nahkapussista, jonka luutnantti Miles loihti esiin univormunsa sisätaskusta. Kun kihisimme valmiina hyökkäämään, rynnäköimään verkkoaitojen läpi, kersantti Oakfield ilmoitti hiljentävänsä ensin vartijat portilta. Ne kaksi minuuttia, jotka Oakfield käytti tähän, olivat elämäni pisimmät hetket.

Lopulta saimme luvan hyökätä. Suustani karkasi sotahuuto, samainen ääni, joka on päässyt ilmoille jokaisen berserkin huulilta tämän rynnätessä vihollista kohden. Minä todella olin nykypäivän viikinki, moderni berserkki.

Muistikuvani rynnäköstämme ovat täynnä määrittelemättömiä kauhuja, näkyjä asioista joita ei voi olla ja tekoja, jotka tahtoisin unohtaa mutten voi. Saatan yhä, niin monta vuosikymmentä myöhemminkin, tuntea jalkojeni alla kahisevan hiekan; tuntea yksittäiset jyvät, jotka painoivat kenkieni ohuita pohjia; haistan ilmassa, tässä seesteisessä työhuoneessani, ruudin käryn, veren löyhkän; kuulen armonanomiset, komennot ja sotahuudot, jotka täyttivät ilman. Räjähdykset, räjähdykset muistan parhaiten – kuinka voisinkaan ne unohtaa, kuoleman ja tuhon airueet.

Kirjoitan ylös joitakin yksittäisiä välähdyksiä vailla järjestystä tai järkeä. Rakas paperiarkki, sota on vailla järjestystä ja järkeä – ymmärrä tämä, jos jotain tahdot ymmärtää.

** 

Huudan. Mies, joka ei ole pukutunut univormuun tai sadistisen lääkärin valkoiseen takkiin, huutaa kanssani. Hän vuotaa verta vuolaasti; hänen suupielestään valuu heikko noro punaista elämännestettä, joka sekoittuu suurempaan lammikkoon hänen allaan. Mies anoo äidiltään apua, armoa minulta ja pelastusta Herralta – miksi hän puhuu englantia, en tiedä. Painan veistä syvemmälle hänen sisäänsä, tunnen kuinka sisäelimet puhkeavat hänessä. Verenvuoto lisääntyy, mutta miehen huudot heikkenevät.

**

”Tule tänne, tule tänne!”

Tunnistan kersantti Oakfieldin äänen, kuin jylisevän sumutorven. Hän viittoo minua juoksemaan pihamaan yli luokseen. Luutnantti Miles on kumartuneena behemothisen tornin juureen, lajitellen kymmeniä dynamiittipötköjä suureen kekoon; hänen vieressään Ethan takoo haalariin pukeutuneen miehen päätä maahan, hiekka leijailee kuin sumupilvi.

Juoksen pihan poikki seinän viereen kyyristyneen kersantin luo. En katsele ympärilleni, koska olen varma, että ainuttakaan laukausta ei tulla ampumaan minua kohti. Tiedän sen samalla tavalla kuin tiedän, että Aurinko nousee yön päätteeksi ja kuu päivän päätteeksi. En kyyristele, kun juoksen, vaan pidän pääni pystyssä – olenhan englantilainen sotilas.

Kersantin kasvot ovat vääristyneet, hän on kivuissaan, mutta se ei ole ainoa syy: Oakfield on muuttunut hirviöksi, yhdeksi hunneista. Hän makaa maassa, kädellä vuotavaa vatsaansa, josta suolet pyrkivät ulos, ja hän räkii punaisia klimppejä.

”Hyvä, hyvä, auta minut ylös...” hän komentaa. ”Olen kunnossa, auta minut ylös.”

Katson häntä kuin hän olisi Juudas, joka pyytää apuani Jeesuksen pettämisessä. ”Olet paholainen”, kuiskaan ja lävistän hänet pistimellä, viillän hänen kurkkunsa auki ja katselen kuinka hän erkanee maailmasta.

**

Halli on täynnä ajoneuvoja, vailla hevosia kulkevia vaunuja, joihin mahtuu tusina miestä sisään. Ethan katsoo minua, virnistää ja ilmoittaa, että hän tahtoo tuhota ne kaikki. Sitä luutnantti haluaisi, myös, hän sanoo ja takoo nyrkillään lähintä vaunua. Kone ei hievahdakaan, mutta toverini kädestä alkaa vuotaa verta.

Mekaanikko, vanha mies vailla tukkaa, nousee suojastaan, kädet ylhäällä, ja hymyilee meille. Hän pyytää meitä odottamaan hetken, koska hän voisi auttaa meitä tuhoamaan koko rakennuksen. Hän tietää venttiilin, jonka rikkomalla voi tuottaa suuren määrän painetta putkistoon, jotka -

Ethan ampuu mekaanikon. Toverini ilme ei rävähdä, kuin hän olisi listinyt hyttysen kesähelteellä. Englantia puhuva mekaanikko, jonka päästä kasvaa pari sarvia, lyhyitä, käyriä ja teräviä, korahtaa, kaatuu ja kuolee.

Ethan sanoo: ”Me olemme viikinkejä. Me emme tarvitse putkia tai venttiilejä.”

***

Istun salin nurkassa ja seuraan kaaosta, joka ympärilläni vallitsee. Olen haavoittunut, mutta se on vain lihasnaarmu, pieni verestävä jälki ihon pinnassa – siitä huolimatta olen menettänyt verta ja minua heikottaa. Ethan katselee raatelee miestä, jolla on vartijanunivormu; hän repii uhriaan kappaleiksi hampaillaan, raastaen palan irti, sitten toisen. En ole huolissani toverini toimista, sillä hän tietää, että mitään pahaa ei voi tapahtua, jos satuttaa pahaa miestä, joka ei edes ole mies. Olemme Jumalan sotureita, tuomiontuojia, kuolemanlähettiläitä, ja toimimme Luojan valtakunnan pelastukseksi.

Luutnantti Miles huutaa, komentaa meitä juoksemaan pois kiduslaitoksen alueelta, metsiin, turvaan, koska aivan kohta räjähtää. Hapuilen ylös, mutta horjahdan seinää vasten, sillä pääni on täynnä ilmaa, vailla verta. Oloni on kuin elämäni kovimman ryypiskelyn jälkeisenä aamuna, mutta pahempi, heikompi ja huonompi.

Ethan repii käsillään vartijapaholaisen pään irti – hänen voimansa eivät ole tästä maailmasta, kuin hän omaisi menettämäni voimani omiensa lisänä. Veren peittämä hahmo, joka virnistää, irvistää suorastaan, minulle, on pelottavin asia, mitä olen koskaan kohdannut tai tulen kohtaamaankaan, sillä hän – se – tuijottaa minua, suoraan minua. Hän kävelee luokseni kuin aika olisi hidastunut, laskee pisara kerrallaan verta pudottavan kätensä olalleni ja tarjoutuu auttamaan minut metsään, jos oloni on huono.

Otan palveluksen vastaan suurella kiitollisuudella.

**

Potkaisemme viiden miehen yhteisvoimin hallin pariovet auki. Tilassa on noin kaksikymmentä ihmistä, kaikki aseettomia, töittensä touhussa, rakentamassa Saatanan armeijan piirityskoneita. Teurastamme heidät kuin siat.

**

Räjähdys. Maailma vapisee, ilma aaltoilee. Kaadun olemassaoloa suuremman voiman iskiessä selkääni. Ilma karkaa keuhkoistani.

”Katsokaa, katsokaa, se sortuu!”

Savupiippu sortuu, kaatu hallin päälle ja rusentaa kaiken, elollisen ja elottoman. Ethan kiljuu riemusta. Tajuntani karkaa luotani.

**

Ensimmäinen selkeä – ainakin suhteessa aiempiin – muistikuvani on, kun minua nostettiin mustalaisvankkureiksi naamioituun vaunuun. Oloni oli surkea, kipu säteili kyljestäni koko kehooni ja mieleeni, ja korvissani soi enkä kuullut ympärilläni käytyä keskustelua. Näkö oli ainoa aisteistani, joka toimi yhä, ainakin alustavasti, ja sain selvää muodoista ja väreistä, jotka liikkuivat ympärilläni.

Luutnantti Miles kumartui puoleeni. ”Oletko kunnossa?” hän kysyi.

Älähdin. Se oli parasta, mihin pystyin.

”Murhasit kersantti Oakfieldin”, luutnatti sanoi. ”Puukotit häntä pistemelläsi. Muistatko?”

Yritin muistella, mutta en voinut olla varma. Älähdän uudestaan.

”Aivan, niin, tietenkään et. Sitä tuo jauhe tekee. Luoja, Luoja... Mihin olemmekaan ryhtyneet Hänen Majesteetinsa nimeen...”

Pian valoni sammuivat jälleen.

**

Konepajahallin tuhoamisen jälkeen yksikkömme lopetettiin ja sotilaspalveluksemme muutettiin tavanomaiseksi. Luutnantti Miles antoi lausunnon ylemmille esimiehilleen, jossa hän sanoi, että aine, jota meille oli annettu, oli suuremmaksi vaaraksi oman puolen sotilaille kuin vihollisille – tiedän tämän, koska hän antoi lausuntonsa sotaoikeudenkäynnissä, jossa minua syytettiin esimieheni murhasta. Miles sanoi myös, että kokeilu oli lopetettava samantien, sotilaat autettava eroon huumeesta, joka oli tuhonnut heidän käsityksensä todellisuudesta ja tehnyt tavallisista nuorista miehistä heikkopäisiä murhaajia.

 Eversti, joka johti oikeudenkäyntiä, sanoi hiljaisella mutta voimakkaalla äänellä: ”Sota on sellaista. Emme voi muuttaa sitä, mutta voimme mukautua siihen.”

Minua ei tuomittu sotarikoksesta, mutta palvelukseni loppui. Vietin kaksi kuukautta maaseudulla kuntoutuslaitoksessa, jossa minun huumeriippuuteni hoidettiin; istuin lukittuna samaan huoneeseen Ethanin kanssa. Toverini, naiivi ja lapsellinen Ethan, hirtti itsensä ensimmäisen viikon aikana, koska hän ei halunnut elää maailmassa, jossa kaikki oli harmaata.

En tiedä miksi yksikkömme oli luotu. En tiedä mitä tuhosimme belgialaisessa metsässä. En tiedä mitä muille tovereilleni tapahtui. En tiedä mitään, en ymmärrä mitään.

Olen pyrkinyt elämään päiväni siten, että voisin hyvittää asiat, jotka tein sodassa, jotka minut laitettiin tekemään. Olin täynnä vihaa, olin täynnä raivoa, olin täynnä huumeita. Anna anteeksi, olin heikko, mieleni ei ollut omani. Ajatukseni olivat myrkkyä.

Ehkä sinä, rakas paperiarkki, annat anteeksi, ehkä et. Olen varma vain siitä, että en tule antamaan itselleni anteeksi.

***

Tämän tarinan tausta on kaukana menneisyydessäni: muistan teini-ikäisenä korkkarifanina miettineeni, kuinka hienon tarinan kotini lähellä sijaitseen varasto- ja tehdaskompleksin räjäyttämisestä saisi. Kommandot hyökkäämässä, räjäyttämässä pihamaan keskellä olleen tornin suoraan varaston päälle ja niin edelleen. Kului noin kymmenen vuotta ennen kuin kohtaus löysi paikkansa tarinassa - vuosien varrella toisen maailmansodan kommandot vaihtuivat aivopestyihin ja sekaviin ensimmäisen maailmansodan ukkoihin. Kiinnostukseni ensimmäistä maailmansotaa kohtaan tulee siis esille tässäkin novellissa, kuten viime vuoden puolella tässä blogissa julkaisemassani Kuolemakoneessa. -AP

Novelli: Ranska

[Saate novelliin: kirjoitin tämän tekstin yleisen kirjallisuustieteen perusopintoihin kuulunutta seminaarikurssia varten keväällä 2015. Tarkoitukseni oli käsitellä tekstissä tavalla tai toisella narratologiaa, ja koska en parempaakaan keskinyt, pyrin imitoimaan erään kuuluisan kirjailijan tyyliä, johon oli hieman aiemmin hurahtanut. Nimi on upotettu myös tekstiin, josta haastan Sinut, rakas Lukija, sen löytämään. -AP, 1/2016]

Emmanuel tilasi kahvin, Roselle riitti maksuton vesilasi. Tarjoilija nyökkäili purukumin jauhamisen tahdissa ottaessaan tilauksen vastaan. Emmanuel katsoi ulos ikkunasta, jossa kuoleva lokakuinen luonto rimpuili viimeisillä oljenkorsillaan kesässä kiinni. Rose odotti.

”Ranska”, Emmanuel sanoi. ”Muistatko sen? Siellä olimme onnellisia.”

”Niin”, Rose huokaisi. ”Kyllä. Niin me olimme. Kaikki kolme.”

Emmanuel kääntyi katsomaan Rosea. ”Milloin se loppui?”

”Se ei loppunut”, Rose kuiskasi. ”Se lopetettiin. Sinä teit sen. Minä tein sen. Me kaikki teimme sen, mutta etenkin sinä.”

”Tupakkaa”, Emmanuel sanoi. Hän otti askin rintataskustaan, taputteli esiin kaksi sätkää ja vei toisen vapisevin käsin huulilleen. ”Tahdotko?” hän kysyi Roselta, tarjoten toista sätkää. Emmanuelilla oli vaikeuksia raapaista sytyttimeen tuli.

”Helvetti”, Rose puhahti ja otti sätkän vastaan. Hänen käsissään sytytin paljasti elonliekkinsä nopeammin.

Emmanuel imi sätkää intohimoisesti. ”Siellä me tanssimme. Ranskassa.”

”Me olimme onnellisia”, Rose myönsi. ”Onnelliset ihmiset tanssivat.”

”Inhottaa ajatella kuinka huonosti kaikki päättyi”, Emmanuel sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Tanssit loppuivat niin kovin äkisi. Onnellisuus haihtui ilmaan.”

Nuori tarjoilijatar harppoi kahvilan poikki pöydän luo. Hän nyrpisti nenänsä tupakoille, mutta ei sanonut mitään.

”Gnaaah!” Emmanuel puuskahti maistettuaan kahvia. ”Hirvittävää kuraa. Yhtä pahaa kuin... mikä sen hotellin nimi oli, muistatko?”

”Warrante”, Rose vastasi hymyillen. ”Warrenten kahvi, nauroimme sille äidin kanssa vielä pitkään kaiken jälkeen.” Rose ei koskenut vesilasiinsa. ”Hän on kuollut nyt, joten sinun ei tarvitse kysyä mitä hänelle kuuluu. Voiko Alissa hyvin?”

”Alissa oli kunnossa, kun viimeksi hänestä kuulin”, Emmanuel myönsi pitkän hiljaisuuden jälkeen. ”En tiennyt äitisi kuolemasta, en todella tiennyt. Eihän hän kärsinyt? Olihan hänellä joku läsnä, kun...?”

”Yksin”, Rose sanoi. ”Äiti oli yksin viimeiset tuntinsa. Sairaalassa. Hänelle annettiin kaikki morfiini, mitä vain suotiin annettavaksi, ja sitten hän...” Rose pyyhkäisi kyynelen poskeltaan. ”Lähden nyt”, hän sanoi noustessaan seisomaan. ”Ole hyvä ja älä soita minulle enää. Minulle sinä kuolit pian Ranskan jälkeen, onko selvä? Sydämesi jäi sinne, uskon.”

Novelli: Syksy

Sanotaan, että merellä ei ole muistia, mutta silti se tietää kaiken; sanotaan, että maa nousi merestä, ja jonakin päivänä meri on hukuttava maan; sanotaan, että meri oli täällä ennen Luojia, ja se tulee olemaan kauan Luojien ja ihmisten jälkeenkin täällä; sanotaan, että kyynel katoaa mereen, mutta meri on vain pisaroiden loputtomuus; sanotaan, että meri vilisee elämää, mutta se on haudannut, ominut enemmän elollisia kuin mitkään sodat yhteensä; sanotaan, että meren takana on uusia maita, uusia maailmoja ja uusia tulevaisuuksia ja menneisyyksiä; sanotaan, että jos kuuntelee tarkasti, saattaa kuulla aaltojen kantaman melodian. Minulla ei ole vastauksia näihin, ei mitään lisättävää, ei mitään poistettavaa, sillä en ymmärrä merta; ymmärrän vain sen, että rakkaani lojuu jossakin aaltojen alla, vaahtopäät hänen huntunaan ja hait hänen seuranaan.

Olen istunut laiturilla jokaisena päivänä auringon noususta laskuun asti, toisinaan pitempäänkin. En tahtoisi mennä kotiini, sillä siitä on tullut kolkko ja vieras paikka täynnä kipua. Toisinaan torkun tällä kapealla ja epämukavalla penkillä, jotta voisin vaipua uneen kuunnellen aaltojen laulua ja herätä siihen, että tunnen suolan tuoksun nenässäni. Poistun penkiltä vain, jos minun on aivan välttämätöntä; jos miliisi tulee hakemaan minua kotiini tai jos ystävä ajasta ja maailmasta, joka on hukkunut rakkaani mukana merilevien ruuaksi, nousen, vaihdan tyhjiä sanoja ja tyydytän ruumiilliset tarpeeni, mutta sen jälkeen palaan jälleen penkille, josta on tullut maailmani kiintopiste, paikka, johon kaikki tiet vievät.

En odota kuolemaa, mutta en pelkääkään sitä. Kulutan aikani tavalla, joka lievittää loppumatonta 

piinaani, pehmentää sen teräviä reunoja, jotka painautuvat sieluuni ja sydämeeni. Mikään, mikä on saavutettavissani, ei vie kipua pois, mutta meren katseleminen, kuunteleminen ja sen kanssa keskusteleminen lievittävät kurimustani, jos edes hieman. Vain Luojat voivat saattaa minut yhteen rakkaani kanssa, mutta he eivät tee sitä, koska – tätä papit sanovat minulle, kuin lohduttaen – ”Luojat toimivat mystisesti”. He eivät tiedä miltä minusta tuntuu – kukaan ei tunne taakkaa, jota kannan sisälläni, selässäni.

Minun on kerrottava kuinka hänet riistettiin minulta, eikö niin? Vain siten sanoissani on järkeä, kyllä. Jos en kerro Sinulle, armas pergamentti, kukaan ei ymmärrä, kukaan ei kuule, kukaan ei voi käsittää, jos en kerro, en avaa sydäntäni hieman.

Rakastimme toisiamme, se taitaa olla itsestään selvää, mutta se ei ollut vain rakkautta, vaan se oli Rakkautta, isolla alkukirjaimella – sielujen yhteyttä tavalla, jolla kaksi kuolevaista voi tavata toisensa kerran tuhannessa vuosisadassa. Kasvoimme yhdessä, jaoimme kaikki kasvukipumme, kaikki ajatuksemme, kaikki mielenliikkeemme toisillemme; olimme kuin saman sielun kaksi ruumiillistumaa – sielun, joka ei voi olla ehjä, elleivät sen molemmat ruumiit ole yhdessä. Hänen tukkansa oli punainen kuin liekki, minun vaalea kuin neitsytlumi; hänen silmänsä olivat siniset kuin jääkiteet, minun vihreät kuin keväinen nurmikenttä – voisin kuvailla tuhansia, miljoonia kenties, asioita, joissa olimme erilaisia mutta silti samanlaisia.

Hänen isänsä ei kuitenkaan ymmärtänyt meitä – kukaan ei ymmärtänyt, jos totta puhutaan. Ihmiset, jotka eivät tunteneet meitä, kammoksuivat suudelmiamme, syleilyjämme ja lempeitä keskustelujamme; ihmiset, jotka tunsivat meidät, karttoivat meidät kaukaa, tuomitsivat meidät molemmat Luojien rauhan rikkojiksi, yhteiskunnan suurimmiksi vihollisiksi. Mutta me emme välittäneet, elimme elämäämme pitkään kuin kukaan ei olisi yrittänyt raastaa meitä erilleen – toisinaan pysyimme piilossa suvultani, toisinaan hänen suvultaan, joskus molemmilta samaan aikaan, useammin kuin kerran pakenimme miliisipartiota katujen poikki.

Mutta onnemme ei voinut kestää loputtomasti, vaan sen oli loputtava, koska olimme Luojien järjestyksen vastaisia epäsikiöitä, paholaisia ja vainolaisia ihmisasuissa, vaikka en tuntenut oloani hänen seurassaan kertaakaan epäpuhtaaksi. Hänet otettiin kiinni, tuomittiin ja kuljetettiin vankityrmään syvälle maan alle, jossa häntä piinattiin, ruoskittiin ja arvet hänen selässään revittiin auki, jotta niihin voitaisiin kaataa suolaa – kaikki tämä ja paljon muuta sen vuoksi, että hän Rakasti minua ja minä Rakastin häntä. Päivät, jotka hän vietti lukittuna jäähuurteen peittämin seinin rajattuun kammioon, olivat pisimpiä päiviä, joita olen kuunaan joutunut kokemaan; yöt ilman häntä vierelläni olivat kylmiä, loppumattomia ja kyynelten täyttämiä. Suru, joka kahlitsi sydämeni, ei hellittänyt edes niinä harvoina kertoina, kun minun onnistui hiipiä sisään vankilaan, ohittaa vartijat ja tavata sieluni toinen puolikas, sillä tiesin, että joutuisin viettämään mittaamattoman pitkiä päivä ja öitä ilman häntä.

Hän kesti kolme kuukautta kylmässä tyrmässä ennen väistämätöntä. Kun hänet vapautettiin, päästettiin palaamaan kotiin, jonne häntä ei huolittu, hän oli heikko, kalpea ja kuumeinen. Otin hänet luokseni, hoivasin häntä minkä voin, juotin hänelle keittoa ja piilotin veriset kyynelet, joita sieluni tihrusti sisimpääni, jotta hänen ei olisi tarvinnut sairastaa minusta huolissaan. Syleilin ja suutelin häntä, hikipisaroista välittämättä, hänen huultensa taukoamattoman värinän sivuuttaen. Peittelin hänet kaikilla peitoillamme, jos hänellä oli kylmä; riisuin hänet vaatteista, jos hänellä oli kuuma. Kutsuin jopa manaajan, vanhan ja tärisevän miehen, lukemaan joukon tyhjiä rukouksia rakkaani tilaa kohentaakseen, mutta sanat jäivät vain sanoiksi, rukoukset kuulemattomiksi; kiitin Luojien ystävää mustassa kaavussaan ja pyysin häntä ottamaan vastaan mitättömän lahjan vaivansa palkaksi.

Katselin kuinka valo hiipui hänen silmistään; siinä kesti viikkoja, loppumattomia päiviä, sietämättömiä öitä. Hänen liikkeensä vähenivät, aivastukset menettivät voimansa, tärinä voimistui, hänen voimansa kaikkosivat ja hän lipui pois elävien maailmasta kohti sfäärejä, joissa Luojat häntä odottivat. Hän riutui pois elämästä, kaikki mitä hän oli katosi vuorollaan. En voi kuvailla sitä mitenkään muuten, rakas pergamentti, sillä sanat eivät riitä kuvaamaan ristiriitaa, jossa elin: tahdoin viettää kaiken vähän yhteisen aikamme hänen kanssaan, venyttää jokaista silmänräpäysten väliä, mutta samalla jokainen värisevä henkäys hänen hennoilta huuliltaan, jokainen utuinen ohitseni suunnattu katse lävisti sieluni tuhansilla myrkyllisillä terillä, sillä jos todella rakastaa toista, ei voi tahtoa hänen kärsivän. Riuduin hänen kanssaan, hengitimme samoja väräjäviä henkäyksiä, katselimme toisiamme samojen kyynelten läpi.

Oli syksyn ensimmäinen huurteinen aamu, kun hän lipui viimeisen rajan yli, ja jätti minut yksin 

maailmaan ja elämään, joka ei ole kokemisen arvoinen ilman häntä, ilman sieluni toista puolikasta. Itkin kolme viikkoa taukoamatta ja lopetin sittenkin vasta, koska pyörryin janosta, nälästä ja väsymyksestä. Ruoka ja juoma menettivät makunsa, elämä menetti merkityksensä.

Syksyn toisena päivänä laskin yksin hänen ruumiinsa kanaaliin, koska minulla ei ollut varaa haudata häntä millään muullakaan tavalla. Kun kaikki muu hänen ruumiistaan oli jo veden alla, pidin kiinni viimeisillä voimillani hänen kädestään enkä päästänyt irti moneen hetkeen – en tiedä kuinka kauan aikaa todella kesti, mutta sillä ei ole väliä, koska minulle se hetki oli samaan aikaan liian lyhyt ja liian pitkä. Kun voima katosi sormistani, hän vajosi tummiin syvyyksiin, meren huomaan.

En voi sanoa odottaneeni vanhemmiltani myötätuntoa, en voi sanoa kaivanneeni heidän piikikkäitä sanojaan, mutta ainakin minulla oli joku henkilö, jonka syliin saatoin sulkea itseni, kun kyyneleni eivät lakanneet. He huolehtivat minusta parhaan kykynsä mukaan, mutta kukaan ei voinut auttaa minua, kukaan ei voi tehdä minulle mitään, mikä parantaisi vuotavat haavani.

Aion hylätä tämän penkin, värväytyä laivaan kansipojaksi, jos kaltaistani nuorta maakrapua ei muuhun pestiin hyväksytä, ja seilata meren aalloilla, kunnes aikani loppuu ja Luojat sallivat minun tavata jälleen rakkaan Alfredini. Jonakin päivänä olemme oleva jälleen yhtä ja en voi sanoa odottavani elämältäni mitään muuta.

Jos joku lukee tämän, tietäkää, että en kadu mitään elämässäni, en kadu ainuttakaan hetkeä, jonka vietin rakkaani kanssa. En palaa, en tule koskaan takaisin kaupunkiin, joka oli meidän yhteinen kotimme, vaan seilaan horisonttiin ja sen tuolle puolelle. Jääkää siis hyvästi.

Arthur Gadamer.